Porvoon Taidehalli | Kulma
Kalle Turakka Purhonen
Ulkoilma-akvarellit
28.1.2025 – 4.1.2026
Kesällä 2025 tein kaksi akvarelliin liittyvää teosta, joissa vesivärimaalaus oli paitsi tarkoitus sinänsä, niin myös väline johonkin muuhun. Ulkoilma-akvarellit -näyttely esittelee näiden rupeamien hedelmiä.
Sillanalus-maalaukset (aiemmalta nimeltään Ulkoilma-akvarellit) oli osa Porvoon
Taiteilijaseuran 20-vuotisjuhlanäyttelyä. Teoksessa maalasin neljää kookasta akvarellia Porvoonjoen varressa. Maalaukset olivat koko kahden kuukauden näyttelyajan maalauspaikallaan kaupunkitilassa, missä kävin niitä säännöllisesti työstämässä. Teoksen käsitteellinen puoli liittyi juhlanäyttelyyn: halusin taiteilijan tekemään työtä keskellä kaupunkia, ihmisten sekaan. Teoksen sijainti oli vilkas paikka ja kävin kesän aikana monet keskustelut töistäni, maalaamisesta, graffiteista ja muusta. Toinen käsitteellinen osuus liittyi taiteilijan sitkeyteen nykyisissä hankaloituvissa työskentelyolosuhteissa. Ajatus oli, että taide on aina jossain määrin riippuvaista ympäristönsä hyväntahtoisuudesta, mutta jatkaa sen puutteesta huolimatta. Tätä kuvastaakseni jätin haavoittuvaiset akvarellini vartioimatta kesäyöhön, missä ne saattaisivat joutua ilkivallan kohteeksi. Olin varautunut havainnollistamaan taiteilijan sisukkuutta aloittamalla maalaukset kesän aikana monta kertaa uudestaan. Ilokseni työt eivät koko aikana kohdanneet lainkaan tärvelyä vaan saatoin maalata niitä eteenpäin ja tuoda nyt esille näyttelyynkin.
Kesän toinen käsitteellinen vesiväriteos on Puotilan kävelyretki. Teoksessa kävelin seitsemän päivän ajan 40 km matkaa kotoani Porvoosta Helsinkiin, Puotilaan, missä osa perheestäni asuu. Yövyin matkan varrella maastossa, majapaikoissa ja tuttavien luona. Joka päivä maalasin 1-2 akvarellia. Olen kulkenut Porvoon ja Helsingin väliä koko elämäni; bussilla, autolla, pyörällä ja yhden päivän reippaina kävelyretkinäkin. Nyt ajatukseni oli kulkea tämä reitti mahdollisimman hitaasti. Tässä auttoi, että pysähdyin maalaamaan tienvarren tuttuja maisemia sekä löytämään uusia, joiden ohi olen aina vain kiireellä hurauttanut.
Kumpikin teos pitää sisällään paljon maalaamista. Samalla maalaukset ovat jotain mikä tapahtuu ikään kuin siinä sivussa, mahdollistaen tavallisesta poikkeavan olemisen tutuissa paikoissa. Tämä kumpuaa mieltymyksestäni maalata havainnosta ja muualla, kuin työhuoneen hallituissa olosuhteissa. Elävät tilanteet – ihan vain valonkin vaihtuminen maisemassa – pakottavat tarttumaan toimeen, jos jotain haluaa saada aikaiseksi. Kesällä sillan alla jännitin, että jokainen maalauskerta saattaa olla viimeinen sen työn parissa, mutta jos saan sitä jotenkin puskettua eteenpäin niin ehkä potentiaalinen vandaalikin on armollinen ponnistusteni äärellä. Maantiellä maalauksessa oli kyse tietystä hetkestä, jota saattoi venyttää tuntien mittaiseksi, mutta aina lopulta oli noustava ja lähdettävä eteenpäin kohti seuraavaa paikkaa.
Tällainen toiminta masinoi paljon reipasta maalaamista ja rikastuttaa suhdetta lähiympäristöön. Nyt, syntyhetkistään irrotettuina ja näyttelyn seinille ripustettuina kuvat joutuvat toisenlaisen tarkastelun kohteeksi. Jotkut kestävät sen paremmin kuin toiset, mutta vilpitön maalaushetki jättää aina jälkensä tuloksiin.
