Tarinoita kansallisesta kaupunkipuistosta

Varakas kauppias Fredrik Sneckenström rakennutti 1849 Jokikadun ja Raatihuoneenkadun kulmaukseen suuren asuintalon. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Carl Albert Edelfelt, taiteilija Albert Edelfeltin isä.

Kaksikerroksista korkeammat puutalot olivat alueella kiellettyjä, joten Sneckenström rakennutti alakerran kivestä ja vain yläkerran puusta. Rakennus on empirekaupungin ainoa kaksikerroksinen asuintalo. Kauppaneuvos August Eklöfin perhe asui talossa Sneckenströmin jälkeen. Eklöf remontoi julkisivun uusrenessanssityyliseksi. Myös sisätilat ovat näyttävät, katonrajaa kiertävät komeat seppeleaiheiset koristefriisit.

Arkadia Emilie Björkstén (1823–1896) oli runoilija. Hän julkaisi neljä runokokoelmaa, muistelmateoksen ja joitakin käännöksiä. Hän kirjoitti myös satuja Topeliuksen lastenlehteen Trollsländaniin.

Emilie Björkstén ei koskaan avioitunut eikä hänellä ollut ammattia, vaan hän asui sukulaisten luona eri puolilla Suomea. Porvoossa Emilie Björkstén tunnetaan myös Johan Ludvig Runebergin ihastuksena.

Fredrika Runeberg oli tunnettu ja arvostettu puutarhanharrastaja. Hänen suunnittelemansa ja hoitamansa pihapuutarha on säilynyt pitkälti vanhassa asussaan, ja sen lajien kirjo on yhä runsas. Puutarha on yksi maamme parhaiten säilyneitä historiallisia kaupunkipuutarhoja.

Puutarhaan voi tutustua kesäkuukausina J. L. Runebergin kodin avoinnaoloaikoina.

Moni porvoolainen muistaa Frysarin nakkisämpylät. Harry Gustafsson (1922–2010) aloitti nakinmyyjän uran jo 11-vuotiaana. Hän piti kojua Seurahovia vastapäätä torin kulmassa. Myöhemmin liike siirtyi vanhan Porvoon kupeeseen Kirkkokadulle.

Nakkisämpylöiden lisäksi Frysarin kioskissa oli kaupan jäätelöä ja Keisarin sinappia, joka oli äänestetty Suomen parhaaksi. Sinappi oli hyvin vahvaa, reseptin siihen ja jäätelöön oli Harryn isä ostanut kertomansa mukaan laukkuryssältä kymmenellä kilolla karamelleja.

Eräs Frysarin kioskin yläpuolella asunut porvoolainen muistaa, kuinka hänen isänsä laski narun varassa korin kioskin eteen ja koputti merkiksi. Frysari lastasi koriin nakkisämpylät, otti sieltä rahat ja kori hinattiin takaisin ylös.

Mutta miksi lämpimiä nakkeja myyvän kauppiaan lempinimi oli Frysari, jäädyttäjä? Lapsena Harryn piti koulun jälkeen rientää töihin isän kioskiin, ja kun muut pojat pyysivät häntä leikkimään, hän vastasi ettei ehdi, koska täytyy mennä fryysaamaan jäätelöä.

Lähteet: Frysari on yrittäjyyden perikuva. “Lopetan työt 100-vuotiaana.” Porvoon Energia -yhtiöiden asiakaslehti 2/2004.

Gabriel Linsén (1838–1914) oli säveltäjä, soittaja ja kuoronjohtaja. Hänen tunnetuin sävellyksensä on Kesäpäivä Kangasalla. Gabriel Linsén muutti Porvooseen vuonna 1865. Hän toimi Porvoon lyseon musiikinopettajana ja Porvoon suomalaisen kirkon urkurina. Linsén oli ahkera opettaja ja tuottelias säveltäjä.

Natalia Linsén os. Borenius (1844–1919) oli Suomen ensimmäisiä naisvalokuvaajia. Hän opiskeli valokuvausta Viipurissa. Natalia Linsén on ikuistanut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Porvoota kuviinsa. Porvoossa hän johti lisäksi kuoroa ja istui koululautakunnassa ja rouvasväenyhdistyksessä.

Asema-alueen asukkaat kärsivät toisinaan Porvoonjoen vedennoususta. 1980-luvun lopulla kevätjäät tukkivat jokiuoman vanhan sillan alla, ja nopeasti noussut vesi vahingoitti asuinkäytössä olleiden rakennusten lattioita. Kerrotaan, että pappikin saapui kastetilaisuuteen veneellä. Tulvien aikaan liikkuminen on hankalaa, pihan yli ei pääse kastumatta edes kumisaappailla.

Tulvat ovat tuoneet myös eläinvieraita. Kerrotaan, että kerran piharakennukseen hyppäsi kaksikiloinen hauki ja seuraavan tulvan aikaan samalle tontille polski hylje.

Vanhoissa rakennuksissa asukkaat ovat kohdanneet muitakin yllätyksiä. Kun vanhan aseman uudisasukkaat repivät tapetteja, löytyi niiden alta yllättäen lause: “Te jotka joskus tulevaisuudessa ehkä löydätte tämän tekstin, kohottakaa tuoppi meidän tapetoijien kunniaksi!”

Porvoon ensimmäinen tunnettu hautausmaa oli Pikkulinnamäellä rautakaudella. Kun kirkko rakennettiin 1300–1400-luvulla, aloitettiin hautaaminen kirkonmäelle. Kirkon lattian alle ovat saaneet hautansa kaikkein merkittävimmät henkilöt. Hautaholveihin oli varaa vain aatelisilla, muut haudattiin kirkon ympärille lukuun ottamatta pohjoispuolta, jota pidettiin pakanoitten puolena.

Kirkkomaa kävi 1700-luvun alussa liian ahtaaksi ja Näsinmäkeä alettiin käyttää hautausmaana. Ruton riehuessa seudulla 1710 tautiin kuolleet haudattiin Näsinmäelle. Kustaan sodan aikana 1788–90 kaupunkiin oli majoitettu runsaasti sotaväkeä, jonka joukossa puhkesi mätäkuume-epidemia. Rykmenttiä varten perustettiin Näsinmäelle erillinen hautausmaa. Hautausmaa vihittiin käyttöön 1789.

Aateliset halusivat Näsin hautausmaalta kirkon hautaholveja vastaavat kappelit. Ensimmäiset aateliskappelit rakennettiin 1793, viimeinen vuonna 1834.

Kauppias Oskar Simolin ei koskaan mennyt naimisiin ja hänellä oli kotitöissä auttamassa oikein tehokas kotiapulainen Hulda. Simolin oli erittäin säästäväinen ja kuuli, että kaksoishaudan saa huomattavan paljon halvemmalla kuin yksittäishautapaikan. Niinpä hän osti Näsinmäeltä kaksoishautapaikan ja riensi kotiin kertomaan Huldalle loistavista kaupoista: hän on ostanut molemmille edullisen hautapaikan, Hulda pääsee hänen kanssaan samaan hautaan! Simolinin hämmästykseksi Hulda raivostui, pakkasi kamppeensa ja marssi ulos. Ovelta hän huusi: “Minä en ole eläessäni nukkunut Oskarin vieressä, enkä nuku kuolemassakaan!”

Haastattelu: Nymark, Lisbeth 30.6.2011. Porvoon matkailuoppaat ry.

Suomen kansallisrunoilija J. L. Runeberg (1804–1877) asui vaimonsa Fredrikan ja kuuden poikansa kanssa Porvoossa vuodesta 1837 lähtien. Runebergin perintö elää Porvoossa edelleen vahvana. Vuosittain vietetään näkyvästi Runebergin päivää 5. helmikuuta. Runebergin puistossa sijaitsee pariskunnan pojan, Walter Runebergin, tekemä muistopatsas. Näsinmäellä puolestaan on komea hautamuistomerkki, jonka alla sekä Johan Ludvig että Fredrika lepäävät.

Perheen empirekorttelissa sijaitseva koti on Suomen vanhin kotimuseo, jonka tunnelmassa voi eläytyä perheen elämään 1800-luvulla.

Rihkamakadun ja Välikadun kulmassa on “Simolinin talo”. Tavaratalo oli kauppiasserkusten Leonard ja Oskar Simolinin liike. Edelleen rautakauppana Porvoossa toimiva Simolin Oy Ab on Porvoon toiseksi vanhin yritys. Se on perustettu 1854.

Leonard Simolin muutti nuorena Porvooseen ja sai paikan puotipoikana. Yritteliäs Leonard eteni urallaan ja perusti oman yrityksen. Hän toivoi lastensa jatkavan tavarataloa, mutta he eivät olleet kiinnostuneita kaupankäynnistä, joten hänen serkkunsa Oskar otti liikkeen hoitaakseen.

Oskar Simolin oli synnynnäinen yrittäjä ja Simolinin tavaratalo menestyi. Hän oli yksityiselämässään nuuka, mutta piti hyvää huolta työntekijöistään ja oli antelias. Hän muun muassa lahjoitti Johan Askolinin kanssa rahaa, kun Näsin hautausmaalle tarvittiin siunauskappeli.

Vuonna 1760 oli erittäin kuiva kesä. Päivisin Porvoojoesta kannettiin ämpärikaupalla vettä ja heitettiin kostukkeeksi pitkin seiniä ja pihoja. Talot oli kuitenkin rakennettu niin lähelle toisiaan ja kadut olivat niin kapeita, että kastelukaan ei auttanut sinä onnettomana yönä, kun tuli pääsi irti.

Rouva Holm heräsi aamuyöstä keittämään kaloja valmiiksi seuraavaa päivää varten. Hän käytti pieniä sytykkeitä ja varmisti, että tuli oli sammunut ennen kuin meni takaisin nukkumaan. Joidenkin tuntien kuluttua naapurin piika heräsi savun hajuun; sekä Holmin että parin muun talon katot olivat silloin jo ilmiliekeissä.

Asukkaat pakenivat uimalla Näsin puolelle ja joutuivat vastarannalta katsomaan, kun kaupunki paloi maan tasalle. Tuomiokirkko ja pari korttelia sen ympärillä säilyivät, kaikki muu tuhoutui. Kaupungin 293 talosta vain 91 jäi jäljelle.

Ensimmäiset viikot palon jälkeen asuttiin Näsin puolella, sillä kaupungissa maaperä oli kuuma ja täynnä kipinäpesäkkeitä. Samalla oli kuitenkin huoli siitä, että ennen talvea on asumukset pakko saada aikaiseksi. Kun lopulta oli turvallista rakentaa, tehtiin se nopeasti – samoille kivijaloille ja samojen perunakellarien viereen. Tästä johtuen kaupungin kaavassa on edelleen keskiaikaiselle kaupungille tyypilliset kapeat mutkittelevat kujat, vaikka itse rakennukset ovat kalasopan keiton jälkeen rakennettuja.

Haastattelut: Tenhovuori, Hannele 21.6.2011 Porvoon museo ja Kajusvuo-Hämäläinen, Säde 1.7.2011. Porvoon matkailuoppaat ry.

Kolera iski Porvooseen neljä kertaa vuosina 1831–1872. Kaupunki järjesti turvatoimia: syysmarkkinat peruttiin ja kaikki kaupunkiin tulevat tarkastettiin tulliportilla. Jos heillä oli oireita tai he saapuivat alueelta, jossa koleraa oli esiintynyt, passitetiin heidät saunomaan ja sen jälkeen – kartanonomistaja Johan Holmin protestoinnista huolimatta – vähintään 24 tunniksi Näsin kartanon käyttämättömänä olleeseen krouvirakennukseen karanteeniin.

Vuonna 1875 rakennettiin nykyisen sairaalan lähelle rakennus, joka ostettiin myöhemmin kolerasairaalaksi. “Koleraparakkia” ei kuitenkaan koskaan käytetty tähän tarkoitukseen, koska pelätty koleraepidemia ei enää iskenyt Porvooseen. Rakennus sai myöhemmin nimen Villa Vårberga. Sille tuli sairaalakäyttöä, kun pilkkukuumeeseen sairastuneita sijoitettiin sinne.

Lähteet: Mäntylä, Ilkka 1994. Porvoon kaupungin historia II. 1602–1809; Lönnqvist, Minna & Kenneth 2009. Porvoo – Kulttuuri- ja luonto-opas; Kolera och andra farsoter fordom. Borgåbladet.

Kustaa Vaasa majoittui Näsin kartanossa Suomen-vierailullaan 1555. Porvoon kuninkaankartanoa ei kelpuutettu, sillä Gammelgårdissa sijainnut kartano oli huonokuntoinen ja kaukana purjehdusväylästä, jota pitkin kuninkaan laivat matkasivat Viipuriin.

Kustaa Vaasa ehti kolme päivää kestäneen vierailunsa aikana tavata pitäjän asukkaita ja otti vastaan monia valituksia, joista suurin osa koski kylien ja talojen välisiä rajankäyntejä.

Lähdettyään Porvoosta Kustaa Vaasa kirjoitti Olavinlinnan käskynhaltijalle Ture Perinpoika Bielkelle vierailustaan Porvoossa: “Olemme nähnyt kauniita jokia ja paikkoja, sekä lohenkalastukseen, ankeriaankalastukseen ja muuhun kalastukseen. Ja täällä ei kuitenkaan ole mitään siten rakennettua, että siitä olisi saatu jotain erityistä etua. Toivomme, että joet rakennettaisi ja varustettaisi niin, että me ja kruunu saisimme tämän jälkeen niistä jotain hyötyä.”

Lähteet: Edgren, Torsten & Carl Jakob Gardnberg 1996. Porvoon kaupungin historia I: Porvoon seudun esihistoria, Keskiaika ja 1500-luku

Larin Paraske syntyi köyhään perheeseen Venäjän Karjalassa ja oli vain 14-vuotias, kun hänen vanhempansa kuolivat. Paraske muutti Suomen puolelle äitinsä kotikylään Sakkolaan.

Paraske oli lapsesta saakka tunnettu hyvänä runonlaulajana. Pastori Neovius tutustui häneen Sakkolassa, joka huomasi heti Parasken tiedot ja taidot. Saatuaan Porvoosta viran Neovius kutsui Parasken luokseen. Paraske lauloi ja Neovius kirjoitti – Kansallisarkistossa on tallessa 30 000 hänen laulamaansa säettä. Paraskesta tuli kuuluisuus, muun muassa Järnefelt ja Edelfelt kävivät maalaamassa hänen muotokuvansa ja Sibelius kävi kuulemassa hänen lauluaan.

Porvoossa päätettiin 1834 myydä viinanpolton oikeudet huutokaupassa eniten tarjoavalle. Carl Gustav Langéen sai yksinoikeuden 25 vuodeksi polttaa ja tislata viinaa, sekä valmistaa olutta, simaa, portteria, kaljaa ja etikkaa. Arkkitehti C.J.E. Gustavson suunnitteli viinatehtaan rakennuksen, ja siitä tuli 1843 ensimmäinen Porvoon uudisrakennustoimikunnan hyväksymä rakennus.

Tehdas päätyi panimomestari Carl Axel Lewinille 1855. Jokikadun alkuperäisestä tehdasrakennuksesta tuli Lewinin perheen koti. Toiselle puolelle katua rakennettiin kolmikerroksinen viinatehdas 1880. Seuraavana vuonna Lewin osti Kiialan kartanon, ja sinne rakennettiin uusi polttimo 1882. Lewin oli mukana monessa Porvoolle tärkeässä hankkeessa, kuten rautatien rakentamisessa.

Kerrotaan, että Näsin Jutte (Johan Holm 1789–1866) oli hirvittävän nuuka. Näsin Juten kitsaudesta kierteli paljon juttuja.

Yleensä kivien lohkomiseen käytettiin räjähteitä, mutta Jutella oli omat menetelmänsä, kun hän alkoi rakentaa kiviaitaa. Kesällä kiviin hakattiin käsipelillä reiät, jotka suljettiin puutupilla. Kun talvella alkoi pakastaa, reiät täytetiin vedellä, joka jäätyessaan halkaisi kiven. Kun joku porvoolainen ihmetteli Näsin Juten touhuja, hän vastasti: “Etkös tiedä, että vesi on köyhän miehen ruutia!”

Jutte ei ostanut kenkiä vaan kulki tuohivirsuissa, sillä tuohi oli hänen mukaansa “köyhän miehen nahkaa”. Perunkirjoituksessa päästiin jakamaan aikamoinen potti: Jutte oli omistanut, kun vain kiinteistöt mainitaan, yhdeksän velatonta maatilaa ja kuusi kaupunkitaloa.

Lähteet: Heiman, Lauri 1976. Ainutlaatuinen vanha Porvoo.

Vuonna 1651 Porvoon esivalta vaati, että kaupungin oli rakennettava virallinen panimohuone ja kaikki oluenvalmistus oli keskitettävä sinne. Koska oluenpanoon kuuluu kuumentaminen ja keittäminen, on rakennus paloturvallisuusriski. Sen takia se pystyttettiin joenrantaan, Näsin kartanon maille.

Kartanon omistaja Mårten Skoo vaati vuonna 1659 vuokraa panimon maapohjasta. Lopulta vuokrasta vastasivat vain edesmenneen kaupungin pormestarin Jakob Heffnerin perilliset, koska vain heillä oli avain panimoon eivätkä muut päässeet sitä käyttämään. Todennäköisesti olutta sai siis pian valmistaa muuallakin kaupungissa.

Kuva: von Numers, yksityiskohta. Panimo todennäköisesti sillan oikealla puolella.

Lähde: Mäntylä, Ilkka 1994. Porvoon kaupungin historia II: 1602-1809.

Carl Magnus Holm (1819–1882) toimi Porvoon pormestarina vuosina 1862–1882.

“Valtakautensa loppua kohti pormestari Calle muuttui koko lailla tärähtäneeksi, ellei lähestulkoon umpihulluksi. Hän sai päähänsä matkustaa Venetsiaan, sillä venetsialaiset tytöt ovat kauniita, ja sen jälkeen hän halusi nähdä Napolin ja juoda Vesuviuksen viinejä, sillä ”Ne ovat jaloja ja hyviä”. Niinpä hän käski kuskinsa ajaa asemalle.

Kun konduktöörit ja asemamiehet kuulivat kahelin Callen matkasuunnitelmat, he järjestivät toisen luokan vaunun, johon pormestari nousi kuskinsa taluttamana. Koska kello oli iltaseitsemän ja marraskuun pimeys oli laskeutunut, pormestari ei nähnyt ikkunoista yhtään mitään. Kaksi asemamiestä työnsi tunnin verran vaunua edestakaisin aseman sivuraiteella. Kahdeksalta vaunu pysähtyi, toinen asemamies kilisteli isoa kelloa ja kailotti: ”Venetsia!”

Kuski talutti pormestari Callen ulos vaunuista, vei hänet aseman edessä odottavan porvoolaisen ajurin hoteisiin, ja sitten paineltiin taas kotiin pormestarin asuntoon, missä hänet pantiin sänkyynsä nukkumaan. Muutaman viikon päästä hän kuoli omassa sängyssään kuvitellen olevansa Venetsian-matkalla. Sillä lailla kävi pormestari Callelle.”

Otteet teoksesta Vallgren, Ville 1917. Ruokaa, juomaa ja hilpeitä herroja.

Taidemaalari John Engelberg ryhtyi 1907 valmistamaan pahvileluja. Hän sai kimmokkeen siitä, että ei löytänyt omille lapsilleen kunnollisia leluja. Jo seuraavana vuonna hän sai kotiteollisuusnäyttelyssä leluillaan ensimmäisen palkinnon. Lelujen osia valmistettiin pahvikoneella, ja lapsityöläiset, näppäräsormiset tytöt, liimasivat ja naulasivat ne kokoon. Aluksi taiteilija teki itse kaikki viimeistelymaalaukset.

Leluilla oli alusta saakka kova kysyntä ja tuotantoa päästiin suurentamaan, kun 1912 kun Engelberg muutti pajansa Porvoon Uuden Panimon tyhjäksi jääneeseen rakennukseen Aleksanterinkadun ja Uuden Vuorikadun (nyk. Linnankoskenkadun) kulmaan.

Uudessa rakennuksessa ryhdyttiin valmistamaan myös puisia leluja, nukenhuonekaluja, autoja, junia, pelejä ja eläinleluja, esimerkiksi “Wekkulikarhu, joka potkii nuorasta nykiessä”. Suomalainen Lelupaja Oy toimi Porvoossa vuoteen 1915 saakka.

Porvoon mitta on käsite, jolle löytyy monta selitystä ja tulkintaa.

Aikanaan veroja kerättiin viljassa ja porvoolaiset olivat sitä mieltä, että heidän mitattiin liian suurella astialla. He epäilivät verovilppiä ja kirjoittivat valituskirjeen Tukholmaan kuninkaalle, jossa he kysyivät, miksi muiden leiviskä on Porvoossa melkein puolitoista leiviskää?

Jotkut väittävät pilke silmäkulmassa, että Porvoon mitta syntyi 1800-luvulla, kun tänne saatiin niin paljon päähän menevää: Söderströmin kirjapaino ja Lewinin viinatehdas.

Nykyään, kun menee torille ostamaan vaikkapa tomaatteja ja pyytää ostaessa “Porvoon mitalla”, saa muutaman vielä kaupanpäällisiksi.

Ruotsalaissyntyinen kauppias Viktor Wulff osti 1870 Lundinkadulta (tuolloin Puistokatu) keskeneräiseksi jääneen tehdaskiinteistön, rakennutti sen loppuun ja perusti siihen Porvoon Panimon.

Hän palkkasi panimomestariksi Robert Wilhelm Ekblomin, josta tuli mallasjuomatehtaan omistaja 1875. Ekblomin liiketoimet menestyivät, ja hän rakennutti panimoon kaksikerroksisen kivisen uudisrakennuksen, johon kuului myös työläisasuntoja. Tuotanto laajeni ja yrityksen omistus siirtyi suvussa eteenpäin. Porvoon Panimo toimi vuoteen 1969 saakka.

Kaupungin kohdalla Porvoonjoen pääsee nykyään ylittämään neljästä kohdasta: vanha silta, Mannerheiminkadun silta, kävelysilta ja Aleksanterinkadun silta.

Vanha silta oli ainoa ylityspaikka 1950-luvulle saakka. Kauan kaivattu uusi Mannerheiminkadunsilta vihittiin käyttöön juhlallisin menoin vuonna 1957. Silta rakennettiin korkeaksi, jotta länsirantaa pitkin kulkenut junarata mahtui sen alta. Viimeinen junaradan pätkä purettiin jokitöyräältä talvella 2010–2011.

Jo C. L. Engel olisi 1800-luvun puolivälissä halunnut rakentaa uuden sillan tälle paikalle, jotta saavuttaisiin kaupungin keskustaan eikä sen laidalle, missä vanha silta sijaitsi. Hanke olisi kuitenkin tuolloin tullut liian kalliiksi.

Myös Aleksanterinkadun siltaa suunniteltaessa käytiin vuosien ajan kiivasta keskustelua. Silta vihittiin käyttöön 2004.

Runoilijakoti (Diktarhemmet) on linnoitusmestari Gotthard Flensborgin itselleen vuonna 1764 rakennuttama talo. Flensborg (1723–1803) toimi Porvoon kaupunginarkkitehtina tuhoisan palon jälkeen ja vastasi kaupungin keskustan rakentamisesta. Tanskalaissyntyinen Gotthard Flensborg tuli alun perin Suomeen Viaporin linnoitustöihin rakennusmestariksi.

Rakennus siirtyi Finlands Svenska Författarföreningenille 1921, ja siltä Svenska litteratursällskapetille. Diktarhemmet toimii stipendiasuntona ruotsinkielisille kirjailijoille.

Porvoon seurahuoneesta teki aloitteen kauppias Gustaf Sneckenström. Hän perusti osakeyhtiön ja ensimmäisen seurahuoneen osakkeen osti Ulrika Möllersvärd viidellä hopearuplalla.

Rakennusmestari Gustaf Westerberg laati rakennuksen piirustukset ja rakennus valmistui 1847. Seurahuoneen alueeseen kuuluivat päärakennus, kaksi sivurakennusta, pakari, kaivohuone, keilarata ja laaja puisto. Rakennus purettiin 1970-luvulla. Seurahuoneen kauniita kristallikruunuja pääsee nykyään ihailemaan kaupungintalon valtuustosalissa.

Vapaaherra, marsalkka Gustaf Silfverhjelm nai Sannäsin kartanon nuoren perijättären Ingrid Wilhelmina Eklundin. Nuorikko kuoli lapsivuoteeseen vain 19-vuotiaana vuonna 1899. Tytön isä suri lastaan suunnattomasti ja rakennutti hänelle Näsinmäelle hautakappelin, jonka nimi olikin aluksi Eklundin kappeli.

Vuotta myöhemmin Gustaf Silverhjelm osti vuoden ikäiseltä tyttäreltään Sannäsin kartanon. Vuonna 1901 hän avioitui kirjailija Elsa von Bornin kanssa, ja pariskunta asettui asumaan Sannäsiin. Näsinmäellä sijaitsevaan kappeliin on nuoren Ingridin jälkeen haudattu Silfverhjelmin sukua, ja sitä alettiin myöhemmin kutsua Silfverhjelmin kappeliksi.

Hautakappelit eivät enää ole käytössä. Näsinmäellä viimeinen uurna on laskettu vuonna 1991 Silfverhjelmin kappeliin.

Karin Åberg asui vanhempiensa kanssa Porvoon empirekaupunginosassa, Lukiokatu 17:ssa. Hänen elämänsä muuttui rajusti, kun sota puhkesi 1939 ja Porvoota pommitettiin useaan otteeseen.

Ennen kuin pellolle rakennettiin pommisuoja, piiloutuivat Lukiokatu 17:n asukkaat hälytyksen kuullessaan talon pieneen kellariin. Karinin iäkkäät vanhemmat eivät jaksaneet juosta myöhemmin rakennettuun pommisuojaan, vaan jäivät kotiin istumaan eteisen kaakeliuunin viereen Karinin kiiruhtaessa pellolle. Karin muistaa, kuinka kerran suojan katolle putosi pommi ja suojassa olleet tädit huusivat kauhuissaan: “Jeesus Kristus, auta meitä!”

Onneksi palopommi sammui suojan maakattoon eikä kukaan loukkaantunut. Kun Karin palasi kotiin, oli piha täynnä koivuhalkoja, kun naapurin halkoliiteri oli haljennut kahtia pommituksen aikana. Kotona vanhemmat olivat kunnossa, vain kahvinkeitin oli tippunut pöydältä. Pommitus jatkui koko yön ja pihalla kaikki oli aivan harmaata. Kun perheen kissa hiippaili aamulla kotiin, oli sen turkki muuttunut mustasta harmaaksi.

Lähde: Empire-Porvoo. Näyttely vanhassa kappalaisentalossa 1991.

Peter Ch. Liebertin suunnittelema rakennus Aleksanterinkadun ja Jokikadun kulmassa edustaa suomalaista empireä tyypillisimmillään. Talo on säilynyt lähes alkuperäisasussaan, vain ikkunat on muutettu. Talon rakennutti kauppalaivaston kapteeni A.G. Björkman.

Kun talo oli konsuli Albin Hortlingin omistuksessa, se sai arvokkaita vieraita. Venäjän suuriruhtinas Kirill Romanov perheineen oli paossa Venäjän vallankumousta Haikossa von Etterin perheen luona kesällä 1917. Suuriruhtinatar Viktoria oli viimeisillään raskaana ja elokuun viimeisinä päivinä päätettiin, että oli parempi siirtyä kaupunkiin. Ruhtinasperheelle järjestettiin tilaa Hortlingin talosta. Talon ruokasalissa syntyi 1. syyskuuta kaupunginlääkäri Nyströmin avustamana pieni prinssi Vladimir Romanov. Perhe muutti Sveitsin kautta Etelä-Ranskaan 1920 ja asettui lopulta Espanjaan, kun Venäjälle ei enää ollut mahdollista palata.

Suuriruhtinas Vladimir vieraili syntymäkaupungissaan Porvoossa 74-vuotiaana. Suomen-vierailun kohokohta oli käynti syntymäkodissa, joka tuolloin oli ollut jo 30 vuotta Eklöfien omistuksessa.

Länsirannan teollisuuskeskittymästä on jäljellä Taidetehtaaksi nimetty teollisuusrakennus. Alba Oy Ab:n 1920-luvulla rakennuttamassa tehtaassa on valmistettu muun muassa taulukehyksiä, vaneria, hevosenkenkiä ja erilaisia koneita, kuten jousivasaroita, kaivinkoneita ja viilunpaikkauskoneita. Rakennuksessa on edelleen nähtävissä rakennushistoriallisia kerrostumia viideltä vuosikymmeneltä. Viimeinen teollisuusyritys Fiskars lopetti konepajatoiminnan vuonna 1972.

Porvoon kaupunki osti tehdaskiinteistön 1986, ja siitä lähtien tilat ovat olleet erityisesti kulttuurikäytössä. Kunnostettu Taidetehdas avattiin nykyisessä muodossaan kulttuuri- ja kongressikeskuksena vuonna 2012.

Kaikki laillinen henkilö- ja tavaraliikenne kaupunkiin kulki aikoinaan tulliporttien kautta. Siltatulli vanhan sillan kupeessa oli läntinen saapumispaikka kaupunkiin, muut tullit olivat Pappilantulli pohjoisessa, Ilolan tulli koillisessa, Veckjärven tulli idässä ja Riihitulli kaakossa.

Tullityöntekijöitä oli toisinaan liian vähän ja tulleja oli vaikea valvoa. Usein jäi ihmisten oman rehellisyyden varaan maksoivatko he tullin. Vuonna 1786 muuan tullitarkastaja annettiin ilmi siitä, että useat talonpojat olivat odotelleen tullin luona tullausta ja tulliseteleitä, mutta tullitarkastajaa ei vain ollut kuulunut paikalle.

Tullitalon kulmalla toimi kapakka nimeltä Sista styfvern. Sieltä saattoivat talonpojat ostaa ennen kotimatkaa kolpakon viimeisillä lanteillaan.

Porvoon valtiopäivillä 1809 naisilla ei ollut päätäntävaltaa, mutta he saivat osallistua vapaamuotoisiin tilaisuuksiin, kuten tanssiaisiin. 18-vuotias Ulrika Ottiliana Möllersvärd oli innoissaan, hän osasi tanssiaskeleet ja viuhkan käytön ja illalla odotus palkittiin – Ulla sai kunnian tanssia keisari Aleksanteri I:n kanssa useamman kappaleen venäläistä katrillia.

Tanssin tuoksinassa hermostunut Ulla pudotti viuhkansa lattialle keisarin jalkojen juureen. Mikä skandaali! Viuhkan tiputtaminen tarkoitti pyyntöä kahdenkeskiseen tapaamiseen ja Ulla oli kömpelyyksissään tullut esittäneeksi keisarille treffipyynnön. Tanssiaisväki kohahti, musiikki pysähtyi ja kaikki tuijottivat Ullaa, Aleksanteria ja viuhkaa. Keisari kumartui ja ojensi viuhkan Ullalle. Hänen vastauksensa vahingossa esitettyyn kutsuun oli “kyllä”.

Ensimmäinen silta Porvoojoen yli on rakennettu todennäköisesti 1300-luvulla ja sen kupeessa sijaitsi kaupungin läntinen tulliportti. Näsin ohi kulkeva Vanha Helsingintie noudattelee keskiaikaista linjausta, Kuninkaantien pohjaa.

Kuninkaantie on vanha postireitti, joka kulkee Norjan Bergenistä Pietariin. Suomen osuutta on nimitetty Suureksi rantatieksi. Tie yhdisti valtakunnan itäisiä ja läntisiä osia. Tien varrelle syntyi kestikievareita ja majataloja ja sen varren kartanoissa ovat yöpyneet tietä myöten kulkeneet Venäjän keisarit ja Ruotsin kuninkaat. Porvoossa reitti kulkee Näsin kartanon luota, jossa on yöpynyt muun muassa Kustaa Vaasa.

Johan Ludvig ja Fredrika Runebergin kolmas lapsi, Walter Runeberg (1838–1920), oli Suomen ensimmäisiä ammattikuvanveistäjiä. Walter Runeberg eli suuren osan elämäänsä Roomassa ja Pariisissa perheensä kanssa.

Walter Runebergin lapset lahjoittivat isänsä kuoleman jälkeen laajan veistoskokoelman sekä teosten luonnoksia Porvoon kaupungille. Kokoelma avattiin yleisölle vuonna 1921.

Walter Runebergin ainutlaatuinen veistoskokoelma sijaitsee J. L. Runebergin kodin naapurissa. Tutustu kokoelmaan!

Werner Leopold Söderström (1860–1914) oli suomenkielisen kustannustoiminnan uranuurtaja. Hän osti kirjakauppias-isältään tämän kirjapainon ja sai laajennettua sen huomattavaksi kustannusosakeyhtiöksi.

Kustannustoiminta kiinnosti Werneriä jo nuorena. Hän toimitti ja kustansi uransa ensimmäisen teoksen jo 18-vuotiaana. Erityisesti kansallisaate ja uskonnollisuus innoittivat Söderströmiä. Ruotsinkielisestä perhetaustastaan huolimatta hän loi uraa nimenomaan suomenkielisen kirjallisuuden kustantajana.

Söderström oli menestyvä kustannusyrittäjä, mutta hänen yksityiselämäänsä synkensi skandaali. Söderströmin vaimo Lillie Winter rakastui perheen tyttären sulhaseen ja muutti tämän kanssa ulkomaille. Uuden avioliiton Söderstöm solmi Fanny Bergrothin kanssa.

Länsirannalla sijaitsevalla Wileniuksen telakka on ainutlaatuinen kappale suomalaista venehistoriaa. Ludvig Wileniuksen vuonna 1932 perustamalla telakalla on rakennettu noin 450 laadukasta puuvenettä, joista suuri osa oli aikansa huippusuunnittelijoiden kynistä lähtöisin. Telakan toiminta oli laajimmillaan sodan jälkeen, jolloin se työllisti noin 20 henkeä.

Erityisesti Wileniuksen telakka tunnetaan sekä kansallisesti että kansainvälisesti merkittävien puisten kilpa- ja matkapurjeveneiden valmistajana. Telakalla rakennetuilla veneillä onkin purjehdittu niin olympialaisissa kuin Euroopan- ja maailmanmestaruuskisoissa. Wileniuksella rakennetut veneet niittivät kunniaa myös maineikkaissa avomeripurjehduskilpailuissa, kuten Fastnet Racessa. Sodan aikana Wileniuksella rakennettiin lukuisia vanerirakenteisia miehistö- ja syöksyveneitä armeijan käyttöön.

Telakka on edelleen toiminnassa, joskin tätä nykyä toiminta painottuu puuveneiden kunnostukseen ja säilytykseen. Telakan jäljellä olevat kaksi rakennusta on suojeltu asemakaavalla. Niiden suojiin kätkeytyy vuosittain 20–30 puuvenekaunotarta, joista osa on myös tehty Wileniuksella.

Lähteet: Virtanen, Vesa 2011.

Porvoolainen kirjakauppias ja kirjankustantaja Leopold Söderström perusti kirjapainon vuonna 1878. Hänen poikansa Werner osti kirjapainon vuonna 1888 ja laajensi sitä. Läpimurto tapahtui pitkälti ahkeran Werner Söderströmin toiminnan ansiosta, kun WSOY kustansi Georg Weberin moniosaiset historiateokset. Tämän jälkeen useat kirjailijat hakeutuivat WSOY:lle.

Muun muassa Minna Canthin, Juhani Ahon ja Teuvo Pakkalan kaunokirjallisuutta sekä suomenkielistä tietokirjallisuutta kustantanut WSOY oli 1800-luvun lopulla huomattavin suomenkielisen kirjallisuuden kustantaja.

Sotavuosina WSOY:n kirjapainoa kohtasi jatkosodan aikana onnettomuus, kun rakennuksen väestönsuojaan kiirehtineet joutuivat sen edustalla ilmapommituksen uhreiksi. Heidät on haudattu Näsinmäen sankarihautausmaalle.

Lähteet:
• Mäkelä-Alitalo, Anneli 2004. Porvoon kaupungin historia III:2. 1879–1918
• Werner Söderström oli aatteen mies. Helsingin Sanomat 7.2.2008.
• Lönnqvist Minna & Lönnqvist Kenneth 2009. Porvoo – Kulttuuri- ja luonto-opas.