Pieni lipas, jonka sisältö muutti Suomea

Böömiläisestä lasista valmistettu ja kultakoristuksien somistettu lipas on vain noin vaaksan mittainen.
Puisten laatikoiden vieressäkin se näyttää vaatimattomalta, varsinkin siihen nähden, millaista kansallisaarretta se on aikoinaan kantanut sisällään.

Suomi oli kansallisesti hajanainen vielä 1800-luvun alussa. Oli hämäläisiä, savolaisia, karjalaisia ja muita heimoja, mutta yhtenäistä suomalaista identiteettiä ei ollut. Suomen sivistyneistö alkoi tietoisesti rakentaa kansallisidentiteettiä. Sitä pohdittiin muun muassa vuonna 1830 perustetussa Lauantaiseurassa, jonka jäsenet kokoontuivat lauantai-iltaisin keskustelemaan kirjallisuudesta ja kansallisista kysymyksistä. Välillä skoolattiin.

Lauantaiseuraan kuuluivat muun muassa J. W. Snellman, U. Cygneaus, Z. Topelius – ja J. L. Runeberg.

Kansallisidentiteettiä rakennettiin myös kotona kirjapöydän äärellä.

Kotonaan Rihkamakadulla ja myöhemmin Aleksanterinkadulla J. L. Runeberg kirjoitti runoteosta, Vänrikki Stoolin tarinoita.

Nenällään pyöreät lasit, joita hän käytti noin 50 vuoden ajan, ja kädessään hanhensulkakynä hän tallensi tarinaa pienille paperiarkeille. Niin pienellä käsialalla, että sitä on vaikea lukea ilman suurennuslasia. Välillä hän teki lisäyksiä rivien väleihin ja kolumnien vierelle – pieniä kuin muurahaisten jalanjäljet.

Pienet, mutta kallisarvoiset paperit puoliso Fredrika Runeberg kätki pieneen, böömiläisestä lasista valmistettuun lippaaseen. Se oli lahja loviisalaiselta kauppiaalta, Isak ”Sacken” Sucksdorffilta.

Ehkä lasinen lipas tuntui turvalliselta säilytyspaikalta, sillä Fredrika Runeberg tiesi, miten herkästi paperi ja puu palavat. Olihan hänen lapsuudenkotinsa ja varhainen kirjallinen tuotantonsa tuhoutunut Turun palossa vuonna 1827.

Kahdessa osassa vuosina 1848 ja 1860 ilmestyneestä Vänrikki Stoolin tarinoista tuli heti tärkeä merkkiteos Suomessa.

Kokoelman aloittavasta runosta, Maamme-laulu, tehtiin Suomen kansallislaulu, ja runot Suomen sodasta nostivat Runebergin kansallisrunoilijan asemaan.

Suomen sodan (1808–1809) veteraanit, jotka eivät olleet saaneet arvostusta osakseen, kokivat teoksen antavan vihdoin kunniaa sotaveteraaneille. Siitä hyvästä he lahjoittivat Runebergille kahdeksankiloisen hopeakannun.

– Runebergilla oli tapana leikkimielisesti täyttää kannu juomalla, jolloin siitä tuli todella painava. Jos sitä ei pystynyt nostamaan käsi suorana, siitä ei saanut juoda, Svärd sanoo.

Vänrikki Stoolin tarinat kulkivat mukana myös seuraavan vuosisadan sotien rintamilla tuomassa voimia.
Tarinoiden urheasta Sven Dufvasta tuli suomalaisten kansallinen esikuva.

– Suomalainen sankari on usein yksinkertainen, hyväsydäminen ja rohkea, eräänlainen altavastaaja, Svärd sanoo.

Tarinoissa esiintyvä isänmaallinen Lotta Svärd puolestaan antoi nimen naisten vapaaehtoiselle maanpuolustusjärjestölle Suomen itsenäistymisen jälkeen.

Vänrikki Stoolin tarinasta tuli pian teos, jota luettiin ahkerasti myös kouluissa.

– Vielä 1900-luvun alkupuolellakin sitä opeteltiin jopa ulkoa. Kaikki osasivat pätkiä siitä, Svärd sanoo.
Kirja löytyi myös poikakoulu Borgå Gymnasiumin kirjastosta, jossa Runeberg toimi rehtorina ja opettajana. Siellä se oli kansallisesti ja kansainvälisesti merkittävien 1600–1700-luvun kirjojen rinnalla.

Jo 1700-luvulla perustettu kirjasto oli kuitenkin avoinna ainoastaan koulun oppilaille – siis pojille.
Fredrika Runeberg, Suomen ensimmäinen naistoimittaja ja ensimmäisen suomenkielisen historiallisen romaanin kirjoittaja, koki sen ongelmalliseksi.

Fredrika Runeberg oli mukana perustamassa Porvooseen rouvasväenyhdistystä, jonka tavoitteena oli parantaa tyttöjen sivistystasoa ja vähäosaisten asemaa.

Yhdistys oli mukana perustamassa kaikille porvoolaisille avoimen kansankirjaston.

Teksti ja kuvat: Merja Forsman